sivu11

31.12.1918
Katsaus kuluneen vuoden tapahtumiin.
Kotimaassa.

Kulunut vuosi on varmaan ollut vaiherikkain, mikä maamme aikakirjoihin on milloinkaan ennen piirretty. Sen varrella sattuneet tapahtumat ovat jättäneet pysyviä jälkiä kansamme oloihin ja luoneet vastaiselle kehityksellemme uudet edellytykset.

Edellisen vuoden lopussa oli kansamme ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Marraskuun 15 päivänä 1917 julisti eduskunta itsensä korkeimman vallan haltijaksi ja joulukuun 6 päivänä Suomen riippumattomaksi tasavallaksi, joita päätöksiä on pidettävä Suomen riippumattomuuden alkuna. Sen jälkeen oli lähimpänä pyrkimyksenä saada tämä riippumattomuus entisen valtamaan, Venäjän, ja muiden valtojen taholta tunnustetuksi sekä myöskin tosiasiallisesti toteutetuksi. Venäjän bolshevikkihallituksen tunnustus saatiinkin jo heti kuluneen vuoden alussa, tammikuun 4 päivänä. Sitä seurasivat välittömästi Ruotsin, Saksan ja Ranskan hallitusten tunnustukset ja myöhemmin vielä useiden muiden valtojen.

Vuosi 1918 näytti siis ulkonaisesti alkavan onnen merkeissä. Vuosisatoja uneksittu itsenäisyytemme näytti toteutuvan suuremmitta vaikeuksitta. Niin ei valitettavasti kuitenkaan käynyt. Syyt tähän olivat osaksi sisäisiä osaksi ulkonaisia.

Kun Venäjän bolshevikkihallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden, mikä sekään ei tapahtunut ilman muiden valtojen, lähinnä Saksan, vaikutusta, teki se sen siinä varmassa uskossa, ettei sen vaikutus täällä sen kautta pienenisi tai ainakaan kokonaan häviäisi. Bolshevikkihallitus luotti, että sosialistimme, jotka jo olivat selvästi osoittaneet olevansa bolshevikkien vaikutuksille alttiita, tulisivat kulkemaan sen talutusnuorassa ”maailmanvallankumoukseen” pyrittäessä. Eikä sen luottamus pettänytkään. Kurjien johtajiensa neuvosta sekä bolshevikkien yllytyksestä ja avustamina nousivat sosialistit tammikuun lopussa kapinaan kansanvaltaista eduskuntaa ja sen asettamaa hallitusta vastaan toimeenpannakseen ”yhteiskunnallisen vallankumouksen”. Hetkellä, jolloin tulevaisuus näytti mitä lupaavimmalta, sytyttivät sosialistit verisen kansalaissodan, josta kuitenkin muodostui Suomen vapaussota.

Kapinallisilla oli aluksi suuret voiton mahdollisuudet. Heihin liittyi suurin osa maassamme vielä majailevaa venäläistä kuritonta sotaväkeä, joka jo edellisen vuoden kesän ja syksyn kuluessa oli täällä harjoittanut lukuisia väkivallantöitä. Heille avautuivat myöskin venäläisten asevarastot. Laillisella hallituksella sitävastoin ei aluksi ollut kuin vähäisiä, varsin vaillinaisesti aseistettuja ja harjoittamattomia suojeluskuntia käytettävänään sosialistien punakaartia ja niihin yhtyneitä venäläisiä bolshevikkijoukkoja vastaan. Sentähden joutuivatkin heti kapinan alussa Etelä-Suomen väkirikkaat seudut kapinallisten haltuun. Hädin tuskin pääsi 4 hallituksen jäsentä Vaasaan hoitamaan maan asioita. Mutta silloin nousivat Pohjanmaan, Savon ja Karjalan miehet ja joukko etelämpää saapuneita suojeluskuntalaisia kuvaamattoman innostuksen vallitessa puolustamaan vapauttamme ja laillista yhteiskuntajärjestystä hallituksen nimittämän taitavan ylipäällikön, kenraali Mannerheimin johdolla. Tuossa tuokiossa olivat mainitut maakunnat puhdistetut venäläisistä joukoista ja kapinallisista. Jo maaliskuun puolivälissä saattoi kenraali Mannerheim antaa joukoilleen yleisen hyökkäyskäskyn ja vastustamattomalla voimalla ryntäsivät pääjoukot Vilppulasta etelään päin. Huhtikuun alussa joutui Tampere ja sen mukana melkoinen punainen armeija valkoisten haltuun. Samaan aikaan aloittivat saksalaiset apujoukot Hangosta päin marssinsa pääkaupunkia kohti, joka jo mainitun kuun 12 päivänä valloitettiin. Kun toinen saksalainen apujoukko Loviisasta päin hyökäten oli kohta sen jälkeen erottanut kapinallisten joukot kahtia, oli niiden vastarinta pian lopussa. Toukokuun alussa olikin koko maa puhdistettu kapinallisista, ja hallitus ja eduskunta voivat ryhtyä jälleen toimintaansa.

Kun maa näin oli vapautettu sekä sisäisistä vihollisistaan että vuosisataisesta sortajastaan, olivat tulevaisuuden toiveet valoisia ja isänmaallinen mieliala korkealla. Jäljellä oli kuitenkin monta vaikeaa tehtävää. Ensinnäkin oli kapinan loppusuoritus toimitettava, mikä ei suinkaan ollut helppo tehtävä, kun ottaa huomioon, että esim. yli 70,000 vangin kohtalo oli ratkaistava. Samalla oli elintarvepula ylen uhkaava, maan raha-asiat arveluttavassa tilassa ja hallitusmuoto aikaansaamatta. Näitä tehtäviä ei silloinen hallitus, edellisen vuoden lopulla asetettu n. s. Svinhufvudin senaatti – jota kapinan jäljestä täydennettiin siten, että siihen tuli muutamia uusia jäseniä, joista varapuheenjohtajaksi tuli pankinjohtaja J. K. Paasikivi, ja puheenjohtajalle, P. E. Svinhufvudille uskottiin toistaiseksi korkeimman vallan käyttäminen, − pystynyt onnellisesti ratkaisemaan. Ensimmäiseksi kompastuskiveksi muodostui hallitusmuotokysymys, hallitus kun asettui intohimoisesti ajamaan eräissä piireissä kapinan jälkeen valtaan päässeitä monarkisia pyrkimyksiä, vaikka se itse oli antanut eduskunnalle tasavaltaisen hallitusmuotoesityksen ja vaikka eduskunta jo edellisen vuoden lopulla oli julistanut Suomen riippumattomaksi tasavallaksi, jonka merkeissä myöskin vapaustaistelu oli käyty. Hallitus ei yrittänytkään estää niitä toisin käsitettäviä, mutta epäviisaita taantumuksellisia pyrkimyksiä, joille kapina oli luonut otollisen maaperän, vaan päinvastoin ryhtyi niitä tukemaan. Samalla se asettui yksipuoliselle kannalle, riippuvaisuuteen toisesta sotivasta valtaryhmästä, hakien tukea Saksan oikeistolaisista sotilaspiireistä. Täten sai hallitus, käyttäen hyväkseen valta-asemaansa, vieläpä vierasta painostustakin, sosialistiedustajien kapinaan sekautumisen vuoksi suuresti supistuneessa eduskunnassa niukan enemmistön asettumaan uuden monarkistiselle pohjalle rakennetun hallitusmuotoehdotuksensa taakse, mutta riittävää enemmistöä ei sille toisestakaan yrityksestä huolimatta saatu. Silloin valitsi eduskunnan monarkistinen enemmistö ilman muuta vanhan 1772 vuoden hallitusmuodon 38 §:n yleisesti kumottuina pidettyihin kuninkaanvaalia koskeviin säännöksiin nojaten kuninkaaksi Hessenin prinssin Friedrich Karlin ja näin luuli se päässeensä tarkoitustensa perille.

Tämä hallituksen politiikka osoittautui kuitenkin varsin pian perinpohjaiseksi erehdykseksi niin hyvin sisään kuin uloskin päin. Sisäisesti se oli suuressa määrin hajoittavaa ja ulkonaisesti se saattoi maamme riippumattomuuden vaaranalaiseksi. Tämä näyttäytyi selvästi varsinkin sitten kun saksalaisten sotilaspiirien ja Saksan valta-asema, joihin kuningasmieliset olivat kaikki laskelmansa perustaneet, luhistui. Sodasta voittajina selvinneistä länsivalloista oli ainoastaan Ranska tunnustanut Suomen itsenäisyyden ja sekin selitti nyt, ettei se milloinkaan tulisi tunnustamaan saksalaista prinssiä Suomen valtaistuimella. Kuningasmielisten politiikan aiheuttama pula oli varsin vaarallinen myöskin sen tähden, että se teki elintarpeiden saannin länsivalloista kerrassaan mahdottomaksi, eikä ollut mitään toiveita saada elintarvekysymystä muuten järjestetyksi. Mutta täydellisesti umpikujaan joutuneenakin yritti hallitus vielä hetkisen jatkaa entistä politiikkaansa puuhaten valitun kuninkaan maahantuloa, kunnes se vihdoinkin marraskuussa itsekin näki parhaaksi erota. Valtionhoitajaksi valittiin silloin kenraali Mannerheim, muodostettiin uusi kokoomusluontoinen hallitus ja sovittiin uusien eduskuntavaalien toimeenpanosta mahdollisimman pian.

Uuden hallituksen tärkeimmiksi tehtäviksi tuli kaikkien länsivaltain tunnustusten hankkiminen itsenäisyydellemme ja elintarvekysymyksen ratkaiseminen. Jälkimmäisessä suhteessa sen toimenpiteillä onkin jo ollut menestystä. Palatessaan matkaltaan länsivaltoihin toi kenraali Mannerheim tullessaan tiedon siitä, että maamme saa länsivalloista 120,000,000 kiloa leipäviljaa, ja ensimmäiset lähetykset tästä määrästä ovat jo saapuneet maahamme. Myöskin riippumattomuutemme tunnustamisesta länsivaltain taholta on hyviä toiveita olemassa sen jälkeen kuin saksalaiset apujoukot, joita edellinen hallitus oli täällä pidättänyt vielä senkin jälkeen kuin vapaussota oli jo aikoja sitten päättynyt, ovat täältä poistuneet. Aseman selvenemistä sekä sisään- että ulospäin on omansa edistämään myöskin prinssi Friedrich Karlin äsken tapahtunut lopullinen kieltäytyminen Suomen valtaistuimesta.

Mutta vaikka näin onkin todettava, että itsenäisen Suomen ensimmäisen hallituksen yleinen politiikka kärsi perinpohjaisen haaksirikon, voidaan kuitenkin suurella tyydytyksellä panna merkille, että maamme vuoden varrella on jo saanut itsenäisyytensä tosiasiallisesti toteutetuksi. Se onkin kuluneen vuoden suuri saavutus. Mutta myöskin sisäisen elämän alalla on merkittävä muistiin monta tärkeää saavutusta. Ensiksikin on mainittava uusi vuokra-alueiden lunastamista koskeva laki, joka laskee perustuksen järkiperäiselle ja tulevaisuuden kannalta perin tärkeälle tilattoman väestön asuttamispolitiikalle. Muissakin lainsäädäntökysymyksissä sai eduskunta vaillinaisuudestaan huolimatta aikaan huomattavia tuloksia. Sen ratkaisemista vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, vireillä olleista asioista mainittakoon tässä vain uusi tielaki ja kyytivelvollisuutta koskeva laki, painovapaus- ja yhdistyslaki sekä lait korkeimman oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden perustamisesta. Uusi asevelvollisuuslaki on vielä käsittelynalaisena, mutta oma kansallinen puolustuslaitos on jo luotuna ja sitä varten on hallitukseen perustettu sotaministeriö. Ulkoasioita varten taasen on perustettu ulkoministeriö ja lähetystöjä eri maihin sekä elintarveasioita varten elintarveministeriö.

Seuraavaan vuoteen siirtyy monia tärkeitä sekä sisäisiä että ulkopoliittisia päiväjärjestyksessä olevia kysymyksiä ratkaisuaan odottamaan. Ensiksimainituista on epäilemättä tärkein uuden hallitusmuodon säätäminen. Ulkopoliittisista kysymyksistä taasen on, paitsi itsenäisyytemme tunnustuksen saannista myöskin ententevaltojen taholta, mainittava suhteemme järjestäminen Venäjään, jossa suhteessa ei kesällä yritetyistä rauhanneuvotteluista ollut mitään tulosta. Sen johdosta, että Ruotsi on ruvennut muutamien ahvenanmaalaisten isänmaanpetturien yllytyksestä vaatimaan Ahvenanmaata itselleen, on myöskin tämä n. s. Ahvenanmaan-kysymys muodostunut päivänpolttavaksi, vaikkakaan Ruotsilla ei ole vaatimustensa tueksi mitään oikeutettua perustetta. Myöskin vanha oikeutemme Jäämeren satama-alueeseen ja n. s. Kauko-Karjalan kysymys ovat vielä ratkaisematta. Toivottavasti ensi vuonna saadaan nämäkin kysymykset onnellisesti selvitetyiksi ja kansamme sisäisessä elämässä päästään parantamaan niitä haavoja, mitä siihen kuluneen vuoden aikana on isketty.

1.1.1919
Päivän kuva

Raihnaisen vanhuksen saatoimme viime yönä raihnaisesta maailmasta haudan hiljaiseen lepoon…

Ukon elämä oli ollut samanlaista kuin neljän hänen lähimmäisen edeltäjänsäkin: yhtämittaista myrskyä ja levottomuutta. Pää oli siteissä ja toinen jalka puusta ja vammoja muukin ruumis täynnä. Korpit vaakkuivat ilmassa hänen päänsä päällä vainajata kirstuun laitettaessa.

Maan kolossa on nyt vainaja ja ristin piirrämme yläpuolelle hänen nimensä, joka neljällä numerolla merkitään: 1918.

Saakoon hänen tomunsa nyt sen rauhan, jota hän turhaan elämänsä päivänä etsi ja josta hän jo elämänsä ehtoopuolella heikon kajastuksen sai nähdä…

Vanhuksen seuraajaksi on nyt saatu pienoinen kapalolapsi, josta emme vielä tiedä muuta kuin nimen: 1919.

Se on vähän omituinen luku; sellaista, jossa samat numerot olisivat toistuneet samalla tavalla ei ole sataan vuoteen ollut. Kynä ei vielä ole tottunut uusiin numeroihin, mutta se taipuu pian. Ihminen tottuu kaikkeen ja kynä hänen kerallaan.

Toivokaamme muuten, että uusi luku on onnellinen. Jos laskemme yhteen sen numerot, niin saamme summaksi kaksi kymmentä. Ehkäpä se tietääkin, että tämä vuosi on kahdennenkymmenennen vuosisadan onnen tuoja. Kabbalistisitta tulkinnoittakin voimme olla varmat siitä, että se on merkillinen vuosi – maailmanhistorian suurimman sodan tilinpäätöksen ajast’aika.

Harvoin olemme tainneet tinoja valaa jännitetymmällä uteliaisuudella kuin viime yönä. Tinaa tosin oli vähän, mutta valoimmepa sitä suurempia röykkiöitä mielikuvituksessamme. Ja kuvioista hahmottui upeita onnen pursia ja ylpeitä pilvilinnoja…

3.1.1919
Viron tapahtumat
Suomalaiset vapaaehtoiset Virossa.
Ensimmäinen komppania marssinut rintamalle.

Tallinnasta ilmoitetaan, että ensimmäinen suomalainen komppania on eilen lähtenyt rintamalle.

Viron lehdissä innostuneita lausuntoja suomalaisten vapaaehtoisten tulon johdosta. 

Tallinna, tammik. 2 p. (STT:n erikoiskirjeenvaihtaja.) Viron lehdet julkaisevat edelleenkin kirjoituksia ensimmäisen suomalaisten vapaaehtoisjoukon saapumisesta. Kuvatessaan tämän joukon tuloa huomauttaa ”Päevalehden” kertoja, että näytti siltä kuin ei kansanjoukko, joka saattoi vapaaehtoisjoukkoa katuja pitkin, olisi uskonut todeksi, mitä oli tapahtunut. ”Meitähän on niin paljon ja loppumattomasti petetty. Meitä ei ole kukaan koskaan auttanut ja nyt yhtäkkiä olemme saaneet todellista apua veljen puolelta, jonka kyllä tunnet, mutta joka on sinua niin paljon vanhempi, että on sinulle aivan kuin vieras. Sinä huutaisit vilpittömin mielin: Tervetuloa, armas, kallis! Muuta ääni salpautuu, vain silmät märätävät  ja sydän lyö kiivaasti ja lämpimästi.

Jouluk. 31 p:n ”Maaliit” kirjoittaa johtavassaan m.m.: ”Kun hätä on suurin, on apu lähinnä, sanoo sananlasku. Viime kuukausina on Viro tämän saanut kokea. Kun saksalaiset lähtivät pois maastamme ja bolshevikkien sotavoima alkoi tunkeutua kahdelta suunnalta Viroon, emme me jääneet odottamaan tullaksemme nutistetuiksi  vaan kokosimme voimamme ja aloimme taistelun elämästä ja kuolemasta. Me luotimme siihen, ettemme jää taistelussamme apua vaille. Englantilaisen laivaston saapuminen oli siitä ensimmäinen todiste. Eilen oli toinen suuri päivä. Eilen saapuivat Tallinnaan ensimmäiset suomalaiset vapaaehtoisjoukot. Tämä apu tuli raskaalla hetkellä, jolloin vihollinen on tunkeutunut jo syvälle maahamme. Tietäen, millä tavoin suomalaiset kotimaassaan ovat taistelleet bolshevikkeja vastaan, rohkenemme uskoa, että heidän kerallaan käsi kädessä taistellen sotaonni taistotantereella kääntyy Viron puolelle. Milloinkaan emme unohda avun kättä, minkä te rohkeat Suomen veljet yli lahden olette meille ojentaneet. Harvoin olemme yhtehen yhtyneet, vaikka meillä onkin ollut yhteiset kärsimykset ja riemut. Nyt, kun rinnan lähdemme taisteluun, opimme lähemmin tuntemaan toinen toisemme ja solmimme taistelun tuoksinassa ystävyyden siteet, jotka konsanaan eivät katkea. Jääköön se tie, jota myöten te olette tulleet ”Ikuiseksi sillaksi Suomen ja Viron välille! Me huudamme veljillemme: Tervetuloa!”

4.1.1919
Mitä aika vaatii?

Kun kansamme viime keväänä vapautui sisäisestä ja ulkonaisesta painajaisestaan, olisi ollut mitä soveliain hetki hedelmällisen sisäisen uudistustyön aloittamiseksi. Kansan mieliala oli saavutetun voiton jälkeen reipas ja täynnä luottamusta tulevaisuuteen. Silloin olisi voitu ymmärtäväisellä politiikalla verraten helposti saada parantumaan ne haavat, joita sisällissota ja sen edellä käyneet melskeet olivat kansaamme iskeneet. Mutta tätä otollista tilaisuutta eivät silloin määräävässä asemassa olleet osanneet käyttää hyväkseen, vaan yrittivät ulkoapäin apua etsien ja ulkomaisiin pakkokeinoihin luottaen pysäyttää valtiovallan, joka ei olisi nojannut yhtäläisesti koko kansaan, vaan enemmän tai vähemmän ratkaisevasti vain sen muutamiin kerroksiin. Tällä tavalla särkivät he ainoan todella kestävän pohjan, ja pian osoittautui koko heidän politiikkansa suureksi erehdykseksi niin hyvin sisään- kuin uloskinpäin.

Paljon on tällä tavalla menetetty. Olot olisivat maassamme varmaankin paljon valoisammat, jos vapaussodan jälkeen olisi käyty pontevaan uudistustyöhön, vetämättä esille onnetonta kuningaskysymystä ja pyrkimättä muutenkin pois kansanvaltaisesta hallitustavasta. Mutta näitä seikkoja olisi turha enää vetää esiin, jos ne, jotka vapaustaistelun jälkeen johtivat politiikkamme umpikujaan, erehdyksestä viisastuneina olisivat suuntaa muuttaneet. Niin ei kuitenkaan ole asianlaita. Ruotsinmielisen puolueen pää-äänenkannattaja on vielä äskettäin asettunut sille kannalle, että vaikka kuningasmieliset todennäköisesti jäävätkin uudessa eduskunnassa vähemmistöön, heidän ei kuitenkaan pitäisi taipua tasavaltaiseen hallitusmuotoon, vaan nykyistä välitilaa olisi pitkitettävä. Samoin on n. s. kansallinen kokoomuspuolue – joka ei ole muuta kuin entinen suomettarelainen puolue, edistysmielisten ainesten siitä erottua ja muiden suomalaisten porvaripuolueiden vanhoillisinten ainesten siihen liityttyä – ottanut ohjelmaansa monarkian. Siitä tosin ei nyt paljoa hiiskuta, vaan puhutaan yhteiskunnan säilyttämisestä y. m. sinänsä värittömistä käsitteistä, mutta henki on siinäkin piirissä edelleen entinen ja pyrkimykset samat. Tämä on jokaisen kansalaisen tehtävä itselleen selväksi ja harkittava, voidaanko todellakin sillä tavalla yhteiskuntamme turvata myrskyiltä ja sen rauhallinen kehitys taata.

Jokaisen avoimin silmin tapahtumia katselevan on myönnettävä, että nykyaikana ei sellainen politiikka, jota täällä viime kesänä ajettiin kuningasmielisten taholta, ole onnellinen eikä edes mahdollinen. Olipa hän vakaumukseltaan kuinka kuningasmielinen tahansa, täytyy hänen rehellisesti myöntää, ettei ainakaan nykyoloissa ole pienintäkään mahdollisuutta monarkian toteuttamiseksi. Samoin hänen täytyy myöntää, että valtiomuotokysymys on ensi eduskunnassa saatava ratkaistuksi ja nykyisestä välitilasta päästävä pois. Lisäksi on hänen, jos hän ei ole sosialisti tai maalaisliittolainen, tehtävä itselleen selväksi, kumpiko kokoomus, suomettarelainen vaiko edistysmielisten, parhaiten vastaa hänen mielipiteitään yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Emme tahdo kieltää, etteikö suomettarelainenkin kokoomus ajaisi joitakin uudistuksia, mutta tuntien ne voimat, joilla siinä puolueessa on määräysvalta, täytyy pitää varmana, ettei siinä ennen pitkää vanhoillisuus voi olla tulematta määrääväksi. Jotta sisäinen kuohunta saataisiin asettumaan, on vähäväkisten asemaa käytävä pontevin toimenpitein kohottamaan sellaiseksi, että nekin tuntevat elämänsä elämisen arvoiseksi. Mutta aika vaatii myöskin, että uudistuksia on nopeasti toteutettava, eikä kuten useasti tähän saakka on tapahtunut, lykättävä niiden toimenpanoa syystä tai toisesta vuodesta vuoteen. Vain tällä tavoin voidaan vakaumuksemme mukaan maamme tulevaisuus turvata. Tällaista luokkahengestä vapaata voimakasta ja nopeaa uudistustyötä varten ovat maamme edistysmieliset porvarilliset ainekset liittyneet yhteen kansalliseksi edistyspuolueeksi, joka nyt kutsuu työhön kaikkia niitä, jotka käsittävät aseman vaatimukset edelläkuvatulla tavalla.